sunnuntaina, tammikuuta 11, 2015

Lastensuojelun mahdottomuus ja mahdollisuus



Lastensuojelun vaikea tehtävä ja mahdollisuuden rajat ovat olleet viime vuosina paljon esillä uutisten kautta. Vuoden alussa olen paneutunut teemaan taiteen kautta katsomalla elokuvan Päin seinää ja lukemalla Heidi Jaatisen kirjn Kaksi viatonta päivää. Tehtävä tuntuu yhä mahdottomammalta.

Päin seinää -elokuvassa yksinhuoltajaäiti taistelee oman tyttärensä puolesta kaikin voimin. Lastensuojeluilmoituksen (pyyntö saada lisää tukea) tekemisen uhka saa hänet uhkailemaan , opettajaa ja erityisluokalle siirron mahdollisuus tarkoittaa huostaanottojonoon laittamista. Huostaanotto tehtäisiin, kun rahaa on. Uusi opettaja taas pelaa omaa peliään, missä oppilaat, vanhemmat ja tunteet ovat pelinapuloita. Sellaisessa maailmassa he ovat aikuiseksi kasvaneet. Kaikki olisi ehkä voinut kääntyä hyväksi, jos yksi puhelu olisi tullut viisi minuuttia aikaisemmin. Niin pienestä onni voi olla kiinni ja kaikki meneepäin seinää; oikeastaan sitäkin huonommin.
"Hän Hertta oli kokenut nyt. Ei tulisi ketään. Pyshtyjää, kohdalle pysähtyjää, tai pysäyttäjää, hän olisi kuin elokuvien junassa, matkalla jonnekin. Hänet laskettaisiin pois pysäkillä, jonka kylttiin oli lyöty herkullinen nimi: Yksinäisyys." - Jaatinen -
Kaksi viatonta päivää on huimaa tajunnan virtaa alusta loppuun, kuinka toivottu tulevaisuus ja julma todellisuus sekoittuvat loputtomaksi virraksi mielessä. Alkua ja loppua ei kykene erottamaan ja tämä koskee myös viranomaisten roolia tuossa virrassa. Huono-osaisuus periytyy ja lopulta tyttö otetaan huostaan uudelleen, mutta onko auttaminen mahdollista; onko heillä toivoa? Tai onko järjestelmälä toivoa?

Hertta - kuten elokuvan tyttökin - koettelee auttajaansa viimeiseen saakka ja vaatii tulla hylätyksi, mutta tällä kertaa auttamisen tehtävän itselleen ottaneet jaksavat yli omien voimavarojensa. Se luo mahdollisuuden.

Juuri siinä onkin näiden tarinoiden viesti ja auttamisjärjestelmämme muutoksen tarve ja mahdollisuus: lasta, vanhempia ja perhettä ei saa siirtää loputtomasti toimijalta toiselle, paikasta toiseen. Ei tarvita auttajien armeijaa vaan rohkeaa ammattillisuutta  tarvitaan pysähtyjä, joka jaksaa, joka uskoo ja toivoo, kun lapsella itsellään ei unelmia ole. Ammatilaisten tehtävä on saada unelmat ja toivo lapsen ja vanhempien silmiin syttymään. On ansaittava luottamus olemalla vieressä, silittämällä hennosti ja kuuntelemalla pienetkin sanat. On ymmärrettävä, että auttajan ja asiakkaan mieli ovat eri asennossa:
"maailma olisi helppo paikka, jos mieli pysyisi aloillaan."





sunnuntaina, tammikuuta 04, 2015

Rautaöiden tarinaa

"Mut tiiät sie mitä. Siulle on kohtalo suopee, siulla on sopivan kokoset haaveet."

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Osaltani aion osallistua teemavuoden viettoon lukemalla enemmän suomalaista kaunikirjallisuutta. Vuoden ensimmäinen oli Sirpa Kähkösen Rautayöt, joka on hänen Kuopio-sarjan toinen osa. Sarja alkaa kirjalla Mustat morsiamet, joka ei minuun jättänyt kovin syvää jälkeä. Olen kuitenkin iloinen, että päätin jatkaa, sillä Rautayöt on minusta paljon intensiivisempi ja syvempi. Luin kirjaa silmäkulmat kyynelistä märkinä.

Sirpa Kähkönen kertoo maamme historiaa näkökulmista, joita ei virallisesta historian menestystarinasta löydy. Hän saa pohtimaan sitä, kuinka kauan oikeasti meni siitä, että kansalaissodan arvet umpeutuivat ja kuinka yhtenäinen Suomi talvisodassa oli.

Kertomus on kirjoitettu oikeasti "pienen ihmisen", rikkahippusen, näkökulmasta. Se on kertomus äidin leijonamaisesta taistelusta. Se kertoo tunteista, joita me kaikki koemme: ulkopuolisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteet sekä lähtemisen - jäämisen pohdinnoista; onko jossain paremmin? Ennen kaikkea kirja kertoo äärimmäisestä hädästä ja puutteesta, josta olemme vuosien kuluessa nousseet ja samalla se kertoo yhteisestä neuvokkuudesta, jonka olemme isolta osin menettäneet.

Kirjassa herää myös kysymykset kenelle isänmaan asia kuuluu ja minkä tähden. Sitä samaa kysymystä sietää potia tänäkin vuonna ja niiden, joilla mahdollisuus on, tulisi vaikuttaa, että mahdollisimman moni tekisi ja voisi tehdä kaikkensa yhteisen hyvän eteen; että kaikki voisivat tuntea osallisuutta ja merkityksellisyyttä, luottamusta tulevaan.

"Sillä toivo heillä yhä oli." - Onko meillä kaikilla?


lauantaina, tammikuuta 03, 2015

Uusi aika?

Blogini on ollut vaienneena yli puolitoista vuotta. On ollut syytä ottaa etäisyyttä ja pohtia, miten elän uuttaa aikakauttani. Nyt tuntuu siltä, että voisin harvakseltaan kirjoittaa mielessäni pyöriviä asioita ylös. Uskon, että se auttaisi jäsentämään ajatuksiani. Minusta sellainen on tarpeen. Minulle.

Olen pohtinut yhteiskunnallisia asioita naamakirjassa koko ajan. Sen pulma on se, että pitkäkin kirjoitus hukkuu historiaan, vaikkakin se toisaalta haastaa sanomaan ytimekkäästi, mikä olisi tietysti minulle hyväksi.

Tässä ajassa on hurjasti asioita, joita tekisi mieli kommentoida kuten sote-uudistus (missä sosiaalipuoli on unohdettu lähes täysin), kunta- ja metropolirakenteiden muutos (mahdoton) ja maan vaikea taloudellinen tilanne. Huoli tulevasta on iso, mutta silti pitäisi nähdä se arvokas ja tärkeä, jolle voitaisiin rakentaa.

Olen myös innostunut monista asioista, kuten onnellisuudesta ja positiivisesta psykologiasta, tietoisesta läsnäolosta, johtamisesta ja työn imusta. Asioista, jotka tuovat hyvinvointia ja lisäävät luovuutta.

Henkilökohtaisesti tein vuosia sitten kolmen kohdan uuden vuoden lupauksen: enemmän, enemmän ja enemmän eli enemmän liikuntaa, enemmän kulttuuria ja enemmän hyvää mieltä, iloa. Sillä tiellä olen yhä. Ehkä tänä vuonna aion lisätä tuohon hitusen hyvän tekemistä tavalla tai toisella. Alkanut vuosi on minulle myös siinä mielessä uudenlainen, että liityin vuoden lopulla Espoon tuomiokirkkoseurakunnan jäseneksi. Se oli kannanotto rakkauden puolesta ja ehkä sitäkin kannattaisi pohtia.

Näillä ajatuksilla aloitan blogini pitämisen uudelleen.