torstaina, helmikuuta 26, 2009

Vastuuta heikoista vai taloudesta?

Espoon talous on sukeltanut ja nyt suunnitellaan korjaustoimia. Vielä Haikossa esittelijät vakuuttelivat, että tässäkin tilanteessa tavoitteena on huolehtia kaikkein heikoimmista. Hehän ovat eniten palveluidemme varassa ja heistä tulee huolehtia vaikeinakin aikoina. Keitä tällä tarkoitettiin, en tiedä.

Tällaisena aikana lapset haavoittuvat herkästi. Työelämässä vallitseva epävarmuus tulee vanhempien mukana kotiin ja vaikuttaa lapsiin. Näin kunnan palveluiden tarjoma turvallinen arki ja mahdollisuus leikkiin ja oppiin ovat entistäkin tärkeämpiä.

Siksi olen erittäin pettynyt, kun kaupunginjohtajan säästölistalla on perusopetus. Tuntiresurssista on tarkoitus leikata kaksi prosenttia, mikä tarkoittaa kerho-, jako- ja tukituntien vähennystä. Eivätkö juuri nuo tunnit ole niitä, jotka kannattelevat lapsia, joilla on vaikeuksia oppimisessa?

Kun ehkäisevästä työstä säästetään, kertautuvat kustannukset aina toisaalla. Se tulee lopulta hyvin kalliiksi.


*

tiistaina, helmikuuta 24, 2009

Uusi aika, uudet ideat?

Auton ja asunnon hankinta ovat eri asioita, mutta silti tekee hieman vertailla niiden kehitystä, kun sattumoisin olen viime aikoina autoiluun ja autouutisiin perehtynyt. Kun on autoilematta yli kymmenen vuotta, huomaa todella maailman muuttuneen.

Viime viikolla taisi uutisissa olla kannanotto, jossa asuntorakentajat vaativat siirtämään edessä olevia uusia rakentamismääräyksiä. Näiden tarkoitus on puuttua asuntojen energian kulutukseen ja syystä, sillä asuminen vie ison lohkon siitä mitä me energiaa kokonaisuudessa kulutamme.

Missä maailmassa nuo esityksen tekijät oikein elävät? Useampi vuosi on ilmastokeskustelua käyty ja kaikille pitäisi olla selvää, että nykymeno ei voi jatkua. Tästä mielestäni löytyy hyvä esimerkki juuri autoteollisuuden puolelta: siellä näkyy todella olevan valtava kehitystyö meneillään. Hybridiauton ohella kehitetään yhä vähemmän kuluttavaa tekniikkaa ja päästörajoituksista on tarkoitus selvitä. Samalla myös autoilun mukavuus tuotekehittelyn myötä on kohonnut huimasti.

Autoteollisuus on toki selkä seinää vasten: sitä uhkaa ajorajoitukset ja kiellot, asumista taas kukaan ei ole kyseenalaistanut. Ehkä rakennusteollisuus uskoo, että mikä vain käy kaupaksi aina vaan.

Toki asuntopuolellakin tapahtuu, mutta hitaasti. Eilen valtuustossa hyväksyttiin asemakaava Nupurinkartanon alueelle, jota tullaan huoltamaan kalliolämmöllä ja asunnoista tehdään matalaenergiataloja, jotka säästävät sähköä. Äsken taas luin uutisen siitä, kuinka Heinolaan on valmistumassa kerrostalo, joka käyttää energiaa yli 70 % vähemmän kuin normaalitalo ja jonka rakentaminen maksaa vain pari prosenttia enemmän kuin tavallisen talon.

Suhtautuminen ilmastonmuutokseen on vain yksi osoitus siitä, kuinka vähän rakennusteollisuus näyttää satsaavan tuotekehittelyyn. Mitä uutta asumiseen on viime vuosina tullut ja koska (pitäisikö kysyä millä vuosikymmenellä)? Asuntokohtaiset saunat tulivat aikaa sitten, lattiamateriaalit on muuttuneet ja kaakelit yleistyneet, lattialämmitys märkätiloissa ja lasitetut parvekkeet. Ja tuon lisäksi kai keittiöiden varustelu on kehittynyt. Voiko olla niin, että kaikki mukava asumisessa on jo meillä olemassa? Tietotekniikkakin käytetään pääsääntöisesti vain kotikoneissa.

Maanantain valtuustossa käytiin keskustelua myös Espoon ympäristöohjelmasta ja se palautettiin uudelleen valmisteltavaksi. Ympäristö- ja ilmastokysymyksiin on etsittävä määrätietoisesti ratkaisuja, eikä yrittää väistellä niitä. Nykyistä kestävämpi elämä voi olla ihan yhtä hyvää ja rikasta elämää kuin tämä nykyinen tuhlailevakin elämämme.


*

tiistaina, helmikuuta 17, 2009

Laatikkoleikeistä asiaan

Olin vantaalaisten vieraana keskustelemassa pääkaupunkiseudun kuntien tulevaisuudesta. Liitetäänkö kunnat yhteen, mitkä kunnat pitäisi liittää yhteen, tehdäänko selvistys vai tutkimus? Näitä kysymyksiähän tässä on pyöritelty kohta neljä vuotta, eikä kukaan tunnu huomaavan edistystä, jota on tapahtunut. Saati sitten, että puhuttaisiin asioista, joihin tarvitsemme ratkaisua.

Laatikkoleikit ja rajojen siirtely on mukavampaa kuin asiat?

Nykyinen hallitus teki historiaa kirjaamalla metropolipolitiikan omaan ohjelmaansa. Tässä taloudellisessa tilanteessa se tuntuu vieläkin tärkeämmältä, mutta mitä se tarkoittaa?

Tämä seutu (taatusti muuten enemmän kuin neljä kaupunkia) on Suomen veturi nyt ja tulevaisuudessa. Jos haluamme lisää työpaikkoja Suomeen, pitää maamme olla kiinnostava, uskottava ja luotettava. Millainen on yritykselle hyvä toimintaympäristö (se on oikea fyysinen paikka tai paikkakunta), on kysymys johon pitäisi etsiä vastauksia. Tässäkin murroksessa syntyy ja pitää syntyä uusia yrityksiä jonnekin ja sitä kautta tuotteita tai palveluita, joilla me menestymme maailmalla. Se tuo ihmisille työtä, hyvinvointia ja mahdollisuuksia.

Tuon osan nosti myös Espoon kaupunginhallitus omassa kannanotossaan viime viikolla esille, jonka pääasiallinen tavoite oli tietysti torjua kuntien yhdistyminen. Tarkoitus oli myös kiinnittää huomiota itse asioihin ja puhuttiinhan siinä myös kuntalaisten vaikuttamismahdollisuuksista sekä palveluiden turvaamisesta.

Pitäisi puhua myös tämän alueen erityisistä haasteista ja etsiä ratkaisuja niihin. Meitä kaikkia koskettaa kipeästi asumisen kalleus, joka johtuu isolta osalta tahdottomasta maapolitiikasta. Kuinka kunnat voisivat luovuttaa tontteja rakentajille, jos niillä ei ole edes maata, jota kaavoittaa?

Huono-osaisuuskin on omanlaistaan täällä, missä juurettomuutta on paljon ja kaikki kalliimpaa kuin muualla. Täällä köyhä on köyhempi ja pitkäaikaisasunnottomuus yleisempää. Polku omaan tupaan on hyvin mutkainen, koska vuokra-asuntoja on liian vähän ja vuokratkin huimaavia osalle.

Maahanmuuttajia täällä on enemmän kuin muualla, eikä nykyinen palvelujärjestelmä pysty heitä kaikkia auttamaan. Ulkomaalaistaustaiset ihmiset ovat keskittyneet tietyille alueille ja heidän tuen tarpeensa on erilaista. Kyse ei ole yhtenäisestä ryhmästä. On alueita, missä asuu muualta tulleita tutkijoita ja opiskelijoita ja on alueita, joilla osa maahan tulleista aikuisista on luku- ja kirjoitustaidottomia. Jälkimmäisten perheiden kanssa on oikeasti haastavaa työskennellä, eikä kotoutuminen onnistu ilman osaavaa tukea.

Oma kysymyksensä on se, pitäisikö maahanmuuttajien keskittymistä ehkäistä palveluita ja asuntotarjontaa lisäämällä. Mikä tukisi parhaiten kotoutumista ja tulijoiden hyvinvointia? Miten saisimme heidät entistä enemmän mukaan palveluiden suunnitteluun?

Metropoli on monimuotoinen. Täällä on menestyjiä ja Suomen osaamisen luojia, mutta myös monenlaisia reunalla kulkijoita, hädässä olevia. Siksi tarvitsemme valtioltakin erityistä huomiota. Yhdessä meidän pitäisi myös huolehtia niistä, joiden omat voimat eivät riitä ja joita on täällä enemmän kuin muualla.

maanantaina, helmikuuta 09, 2009

Kaavoihin kangistunut

Noilla sanoilla minua kerran eräässä demareiden kokouksessa kuvatiin. Sanojaa en muista, mutta tuo kuvaus jäi mieleeni, sillä se on niin totta. Tänään kaupunginhallitus päätti edustajistaan lautakunnissa ja johtokunnissa. Minut valittiin kaupunkisuunnittelulautakuntaan.

Jotta politiikassa jaksaa olla mukana, pitää olla asioita, joista on todella innostunut ja kiinnostunut. Kaupunkisuunnittelu, kaavoitus ja asuntopolitiikka ovat intohimoni.

Olen juuri lukenut kirjan Oppiva kaupunkisuunnittelu, joka on herättänyt paljon ajatuksia kaavoituksen parantamiseksi. On hyvä, että viime kaudella emme enää tuijottaneet pelkästään kaavoitusprosessien kestoa vaan tarkastelimme rakentamiseen ja suunnitteluun kuluvaa työtä kokonaisuutena: miten saisimme nopeammin uusia rakennuksia: uusia asuntoja ja työpaikkoja ihmisille; uusia asuinalueita palveluineen.

Nyt haluaisin laajentaa tuota näkemystä entisestään. Jotta onnistuisimme paremmin suunnittelussa pitäisi meidän myös arvioida, miten viihtyisiä ja toimivia asuntoalueita kaupunkiimme syntyy. Miten voisimme toisaalta antaa tilaa luoville ideoille ja toisaalta vaatia kaavamääräyksillä riittävää laatua?

Asukkailla on mahdollisuus antaa palautetta ja ideoita kaavatyön eri vaiheissa, mutta valmiin alueen asukkailla ei enää tuota palautemahdollisuutta ole. Ainakin joillekin se mahdollisuus pitäisi antaa, jotta tietäisimme miten olemme onnistuneet.

Vähän tässä tuntuu siltä kuin kotiin palaisi...


*

torstaina, helmikuuta 05, 2009

Lapsen ääni

"Siellä on liikaa lapsia ja meteliä." kertoi poikamme, kun ihmettelimme, miksi päiväkotiin meno ei enää ollutkaan niin mukavaa kuin aluksi.

"Siellä ei saa leikkiä tarpeeksi." sanoi sama poika nyt, kun jälleen kerran puhuimme siitä, miksi esikoulu (joka on siis koulussa, kuten aiemmin olen kertonut) ei olekaan niin mukavaa kuin alkusyksystä. Into hiipui liiankin nopeasti.

Tuon ensimmäisen kommentin jälkeen olin tilaisuudessa, missä Kuntaliiton edustaja kertoi keskustelun liian suurista päivähoitoryhmistä olevan puhtaasti ammattiliittojen masinoimaa. Hänen mielestään ongelmaa ei ole - meidän poikamme oli toista mieltä.

Tällä viikolla taas jokin työryhmä kertoi, että koko päivähoito - tai nykyaikaisemmin varhaiskasvatus - pitäisi siirtää opetustoimeen, koska suomalainen koulu on tuottanut niin hyviä tuloksia.

Lehtien mukaan huomiotta jäi täysin se, kuinka tyytyväisiä lopulta päivähoitoon ollaan. Liian suurista ryhmistä ja henkilökunnan vaihtuvuudesta huolimatta suomalainen päivähoito on uskomattoman hyvää, turvallista ja luotettavaa: hoivaa, huolenpitoa ja leikkiä ilman tulospaineita. Mistä siis muutostarve?

Nuo kipeää tekevät kommentit palasivat jälleen kerran mieleeni, kun viikolla olin lasten osallisuutta pohtivassa seminaarissa. Kuuluuko lasten ja nuorten ääni palveluiden suunnittelussa? Ja miten sen pitäisi kuulua lapsen omissa asioissa tai päivähoidossa ja koulussa?

Olemme oikealla tiellä ja ehkä suunnassakin - ellei lama nyt muuta kurssia - mutta paljon on vielä kuultavaa. jotta ymmärtäisimme.



*

sunnuntaina, helmikuuta 01, 2009

Käynnistymistä

Tammikuu on aina ryhdistäytymisen ja parannusten aikaa. Niin minullakin ja niinhän lupasinkin. Liikunnan rytmi on taas hiljalleen löytymässä. Olen käynyt salilla pari kolme kertaa viikossa ja nauttinut sauvakävellen kirpeistä pakkassäistä. Miksi ihmeessä sitä niin helposti tuosta lipsuu, kun se kuitenkin tuntuu niin tavattoman hyvältä?

Lasten kulttuurin kannalta vuosi on alkanut aktiivisesti. Kävimme Unga Teaternissa katsomassa Peukaloisen retket ja liikutuin. On tärkeää, että lapsille on tarinoita, joiden sanomana on luonnon suojeleminen. Kävimme myös Kauniaisten elokuvateatterissa (aika hyvä muuten!) katsomassa Discomadot. Elokuva oli ihan vetävä, mutta kyllä siinä olisi enemmänkin saanut olla vanhaa kunnon diskoa ;)

Lasse Lehtisen uusi kirjakin Siivetönnä en voi lentää tuli luettua. Se kuvaa jälleenrakennuksen ajan Suomea ja aluerakentamisen kulta-aikoja. Helppoa luettavaa, eikä kirjoittajan historian tuntemusta voi epäillä millään tavoin. Tosin naisen roolista ja paikasta Lehtisen maailmassa olisi muutama valittu sana sanottavana, jos tosikoksi alkaisin. Nyt yöpöydälläni on Jari Tervon uusin, mutta valitettavasti se on saanut väistyä asiakirjallisuuden tieltä.

Olen tuntenut valtavaa pakkoa yrittää ymmärtää (jos se edes on mahdollista), mistä tässä lamassa on kyse ja mikä nyt on tärkeää. Siksi olen lukenut analyysiä viime lamasta ja arvioita siitä, ketkä olemme unohtaneet nousukaudella. Myös kaupunkisuunnittelusta sain ajatuksia herättävän kirjan. Palaan siihen myöhemmin.

Aikamoinen kulttuurielämys on ollut myös vuoden ensimmäiset valtuuston, kaupunginhallituksen ja sen jaoston kokoukset. En tiedä, kuinka muutenkaan sitä värikkyyttä voisi kuvailla, mitä kuntalaisten tahto on keskuuteemme tuonnut. Toivon vilpittömästi, että toiminta tästä rauhoittuu, jotta voimme keskittyä oikeasti edessä oleviin vaikeisiin asioihin.

Toki siihen, mikä on olennaista, pitää puuttua, asioita pitää kyseenalaistaa ja vaihtoehtoja on vaadittava varsinkin nyt. Politiikkaahan meidät on valittu tekemään, mutta jotain tolkkuakin siinä saisi olla.

Huimin muutos - koko elämäntapamme radikaali muutos - tässä kuussa oli kuitenkin oman auton hankinta. Espoo näyttää kokonaan toisenlaiselta autoilijan silmin. Lasten into autoiluun hiipui jo toisella viikolla: ensiksi he olivat sitä mieltä, että "Onni on oma auto", mutta sitten pulkka olikin jo autoa parempi menopeli päiväkotiin.

Kunnon talvi taitaa olla parasta, mitä tähän aikaan vuodesta voi olla.



*